Turpaterapiaa
Vartuin itäsuomalaisella pientilalla, jossa lypsykarja toi perheellemme elannon. Karjanhoidossa seurattiin uusimpia trendejä – no ehkä pienellä viiveellä. Karjantarkkailija oli tuttu talossa ja seminologin pöntöstä pyydettiin hohdokkaampaa mustavalkoista siementä. Suomenkarjaa navettaan ei kelpuutettu. Takapajuisuus olisi viimeistään paljastunut kesälaitumella. Yliopistossakaan kukaan ei kehdannut puhua suomenkarjasta: se kun kuului korkeintaan kansanperinteen luentoihin, hölmöläistarinoiden joukkoon.
Tutkijanuran alussa paloin halusta löytää geenin, joka tarjoaisi avaimet huipputuotoksiin. Lisää maitoa! Sen jälkeen olisin voinut karsia kaikki vähämaitoiset luuserit geenitestein jalostuskäytöstä. Työni tuottaisi – vieläkin enemmän maitoa!
Onneksi en löytänyt geeniä. Se ei taatusti olisi suosinut suomenkarjaa. Kapeakatseisen ajatusmallini katkaisemiseksi tarvittiin vankilakeikka ja monta ”turvallista” lehmäterapiaa. Etukäteen ajatus vankilavierailusta Pelsolle oli pelottava eikä lapinlehmien katselmuskaan tuntunut loistokkaalta. Sitä paitsi toivoin mielessäni, että oppaakseni lähtenyt rautainen jalostusasiantuntija ei testaisi ruosteessa olevaa jalostusasiantuntemustani.
Pelko ja jännitys haihtuivat pihattoon astuessani. Uteliaat mustaturvat ympäröivät minut ja vakuuttivat viisaudellaan. Kymmenpäinen lapinlehmälauma toivotti minut ystävällisesti tervetulleeksi nuuhkaisuin ja nuolaisuin. Opin myös oikeasti mikä on tärkeää lapinlehmien rakennearvostelussa teoriassa ja käytännössä. Ennen kaikkia havahduin kiitollisuudentunteeseen niitä harvoja kohtaan, jotka olivat hoksanneet ajoissa vanhojen geenivarojamme merkityksen ja joiden ansiosta meillä on vielä suomenkarjaa.
Lapinlehmät ovat valloittaneet sydämeni. Kenttäkatselmukset tuntuvat etuoikeudelta, mikä on suotu vain valituille. Ne ovat toivottua terapiaa tutkijan - välillä niin paperinmakuiseen - elämään valtionhallinnon ämkakkosten, soleteeämmien ja työtehojen keskellä. Odotan jo keväistä vierailua lapinlehmien katselmukseen Pelsolle. Enemmän lapinlehmiä!
Mervi Honkatukia
Erikoistutkija
Luonnonvarakeskus
Tutkijanuran alussa paloin halusta löytää geenin, joka tarjoaisi avaimet huipputuotoksiin. Lisää maitoa! Sen jälkeen olisin voinut karsia kaikki vähämaitoiset luuserit geenitestein jalostuskäytöstä. Työni tuottaisi – vieläkin enemmän maitoa!
Onneksi en löytänyt geeniä. Se ei taatusti olisi suosinut suomenkarjaa. Kapeakatseisen ajatusmallini katkaisemiseksi tarvittiin vankilakeikka ja monta ”turvallista” lehmäterapiaa. Etukäteen ajatus vankilavierailusta Pelsolle oli pelottava eikä lapinlehmien katselmuskaan tuntunut loistokkaalta. Sitä paitsi toivoin mielessäni, että oppaakseni lähtenyt rautainen jalostusasiantuntija ei testaisi ruosteessa olevaa jalostusasiantuntemustani.
Pelko ja jännitys haihtuivat pihattoon astuessani. Uteliaat mustaturvat ympäröivät minut ja vakuuttivat viisaudellaan. Kymmenpäinen lapinlehmälauma toivotti minut ystävällisesti tervetulleeksi nuuhkaisuin ja nuolaisuin. Opin myös oikeasti mikä on tärkeää lapinlehmien rakennearvostelussa teoriassa ja käytännössä. Ennen kaikkia havahduin kiitollisuudentunteeseen niitä harvoja kohtaan, jotka olivat hoksanneet ajoissa vanhojen geenivarojamme merkityksen ja joiden ansiosta meillä on vielä suomenkarjaa.Lapinlehmät ovat valloittaneet sydämeni. Kenttäkatselmukset tuntuvat etuoikeudelta, mikä on suotu vain valituille. Ne ovat toivottua terapiaa tutkijan - välillä niin paperinmakuiseen - elämään valtionhallinnon ämkakkosten, soleteeämmien ja työtehojen keskellä. Odotan jo keväistä vierailua lapinlehmien katselmukseen Pelsolle. Enemmän lapinlehmiä!
Mervi Honkatukia
Erikoistutkija
Luonnonvarakeskus
Kommentit
Lähetä kommentti